Nykysuomen sanakirja, 7. painos (v 1980) kertoo sanasta “pinttää”:

v. harv. Juosta nopeasti, pinkoa | P pakoon.

Itselleni tuo perusmuoto on outo ja kuulostaa korvissani siltä kuin joku edistäisi lian pinttymistä johonkin, suorastaan hankaisi saastaa kiiltävään pintaan.

Ainoa tuttu käyttötapa tälle verbille on muoto ‘pintellä’. Se tuottaa mielikuvan polvihousuisesta pikkupojasta, joka ilmavin askelin juosta viipottaa pitkin pellon laitaa aurinkoisena kesäpäivänä, luultavasti 50-luvulla.

Pinttely taas on rautaisella logiikalla kehitelty substantiivi samasta aiheesta.

Otin sen blogini nimeen kuin vihjauksena siitä, että silloin tällöin elämä ahdistaa ja pelottaa ja silloin tekisi mieli pintellä pakoon. Vaan eipä sitä enää tällä ikää pintellä mihinkään. Enemmänkin raahustetaan, mutta se taas on aivan toinen juttu. Pää onneksi vielä sen verran toimii, että muistan miten hyvältä pintteleminen silloin aikoinaan tuntui.