(Ote aamusivultani 01.10.2009)

Poikani, se käytännöllisempi, kertoi ajatuksiaan älykkyysosamäärän mittaamisesta. Hänestä mittaamistavat suosivat tietyntyyppistä ihmislajia. Itse hän ei millään jaksaisi keskittyä ihmettelemään jotain kielellisiä rakenteita taikka erilaisten kuvioiden salattua logiikkaa niin että saisi mitatuksi äo:nsa. Vääjäämättä karkaisi ajatus vaikkapa miettimään kuulakynän rakennetta tai lyijykynän valmistustapaa tai jotain muuta oikeaa ja konkreettista ja niin kuluisivat mittausminuutit hukkaan. Silti ei ole mitään syytä pitää häntä vähemmän älykkäänä kuin niitä jotka testin ehkä häntä paremmin selvittäisivät.

Aivan samaa mieltä olen itsekin. Ja tunneälystä ei vielä ole tässä yhteydessä edes puhuttu. Minulla muuten on kohta parikymmentä vuotta ollut hyllysäni vihkonen, jonka testillä voisi mitata omia taipumuksiaan ja kykyjään. Testin tekeminen kestäisi puolisen tuntia, vaan eipä ole vielä tullut tehdyksi. Aina on ollut jotain muuta, mitä on ensin pitänyt toimittaa. Välillä vihkonen katoaa, välillä taas löytyy ja otetaan ikäänkuin tyrkylle odottamaan sopivaa hetkeä.

Itse asiassa en tiedä, missä tuo vihkonen juuri nyt on. Siitä kuitenkin olen varma, että tallessa on. Pitäisi ehkä testamentata se pojalleni, sille käytännöllisemmälle. Hän voisi sitten taas jättää sen edelleen perinnöksi. Käyttämättömänä.